Tästä se lähtee...

[paperitahra]

Ovet aukeavat. Pieni ihmislauma astuu sisään vihreäseinäiseen aulaan. Kaikki kuiskivat innoissaan keskenään. Kaikki tuntevat toisensa ja saavat toisistaan tukea tähän suureen päivään. Näin alkoi Mollyn ensimmäinen päivä high schoolissa. Se ei ollut mukava päivä, sillä tyttö ei ollut ollut osa tuota pientä porukkaa, vaan oli seurannut sitä pää alaspäin painettuna. Nyt hän oli samassa tilanteessa. Mutta ilman porukkaa jota seurata, mikä teki hänen olonsa kovin tukalaksi.

Molly nosti olallaan olevaa laukkua ylemmäs ja antoi katseensa kiertää aulassa. Hän ei uskaltaisi kysyä keneltäkään apua. Eikä ollut ketään, ketä seurata. Tyttö antoi epävarman ilmeen nousta kasvoilleen ja huokaisi hiljaa itsekseen. Hän ei tiennyt, mitä tänäpäivänä tapahtuisi, mutta sen hän tiesi, ettei se voinut olla mitään hyvää.

(Kukaan? :3)

[baabaa]

(( Öh, huomasin, etten asiaa missään mainitse. Mutta itse olen aina ajatellut aulat haaleankeltaisiksi. Tai siis koko koulun miinus käytävät. ))

Robyniä kyllästytti. Hän seisoskeli diivaporukassa kellarin portaiden lähellä. Taas oli sellainen päivä, että tuntui vain, kuinka helvetin turhaa diivojen elämä oli. Siinä hänen niin kutsutut ystävänsä jauhoivat vähän Freesoulin uudesta mallistosta ja vähän Brittanyn uudesta poikakaverista, joka oli täysi sika. Robyn olisi mieluummin puhunut Chanelista tai Versacesta. Ja vielä mieluummin diiva olisi painunut vessaan juomaan väkevää sekoitelmaansa taskumatistaan ja polttamaan tupakkaa. Mutta diivat eivät vain harrastaneet sellaista. Paitsi Robyn, erilaisena diivanakin tunnettu. Likka heilautti lähes mustat hiuksensa parempaan asentoon ja hänen olisi tehnyt mieli tuhahtaa muiden tyttöjen keskustelulle paikalle saapuneesta atleetista. Robyniä ei ainakaan kovin lämmittänyt tuo lihaskimppu. Hän halusi miehen jolla oli vähän silmää hauskanpidolle. Ja jonkun paljon vähemmän muotipojan. Vaikka Robyn diiva olikin niin ei se tarkoittanut, että hän halusi poikien pukeutuvan ja pynttäytyvän orjallisesti. Ellei sitten ollut engelsmanni.

Robyn livahti diivaporukasta muiden huomaamatta ja suuntasi jotain randomi ihmistä kohti. Hän sai kuitenkin huomata aulan täyttyneen pelkistä barbeista. Sitten tytön silmiin osui Molly. Ja kuinka tuo surumieliseltä vaikuttava likka näyttikin oitis täysin oikealta valinnalta. Robyn ei ollut nähnyt tyttöä ennemmin mutta toisaalta eihän hän ollut monia muitakaan. Diivaa kun ei kiinnostanut muiden oppilaiden asiat niinkään. Eikä hän myöskään harrastanut näiden kanssa hengailua, muutakuin ani harvoin (kolmannen kastin). Ja nyt näyttäisi olevan yksi niistä kerroista. Robyn käveli korot kopisten kohti tuota tyttöä oven lähellä. Päällään Robynilla oli musta Chanelin kauluspaita, lyhyehkö hame, mustat piikkikärkiset korkkarit sekä läpinäkyvät sukkahousut. Kaulaa koristi kultakoru ja vasemman käden nimettömässä oli omaisuuden maksanut kulta sormus. Pieni, musta Chanel laukku kulki oikeassa kädessä. Itsevarman ja tiukkapipoisen näköisenä tyttö lähestyi vielä tuntematonta Mollya ja tämän kohdalle tullessaan ei Robyn edes tervehtinyt. "Sä olet uusi, eikö niin?" Robyn kysyi tiukkaan sävyyn, josta voisi luulla tytön ilkeilevän. "Voisisitko sä kuvitella juovasi koulun vessassa useimmista kamalan makuista viinavodka sekoitelmaa? Erään koulun suosituimmista kanssa?" Niin, diivalla ei ollut kovin tarkkaa suunnitelmaa. Mutta ihmisten katseilta oli pakko päästä pois kahdesta syystä. Ensinnäkin, siinä hän ei voinut juoda. Ja toisena, Robyn ei liikkunut Mollyn kaltaisten kanssa.

[paperitahra]

Mollysta tuntui entistä enemmän, ettei hän ollut oikeassa paikassa. Useimmat häntä ympäröivistä ihmisistä olivat oranssihtavalla tekorusketuksella varustettuja, vahvasti hajustettuja ja erisävyisillä ripsiväreillä päällystettyjä. Ei niin, että he olisivat näyttäneet halvoilta. Heistä huokui pikemminkin itsevarmuus ja sen tasoinen glamour, jota Molly oli nähnyt aiemmin vain julkkiksilla. Näillä penskoilla oli rahaa. Ja paljon. Myös ne pienet keskustelun pätkät, jotka tytön korvat nappasivat aulan suuresta metelistä kertoivat samaa. Sabrina oli kuulemma vuokrannut jonkun suuren huvilan itsensä ja ystäviensä käyttöön ensi viikonlopuksi, Cassandra oli saanut kolmannen autonsa ja Mark oli käyttänyt 3000 dollaria uuteen paitaansa. Molly, jonka alaspäin luotu katse oli vaellellut massan keskellä kohdistui nyt tyttöön, joka hyvinkin päättäväisen tuntuisena vaelsi häntä kohden.

Tytön päästyä luokseen ja sanottua asiansa, Molly oli osakseen saamasta huomiosta niin hämillään (kuin myöskin toisen perimmäisestä asiastakin), että hänen ensimmäinen ajatuksena oli, että kyseessä oli jokin erehdys. Kun hän oli vilkaissut kerran taakseen ja kummallekkin sivuilleen (tönien huomaamattaan ympärillään seisovia ihmisiä) hän nosti katseensa Robyniin. Tyttö oli tyrmäävä. Hän oli osa ympäröivää palapeliä, toisin kuin Molly, joka tunsi olonsa pieneksi ja huomaamattomaksi tämän rinnalla.
"Kyllä mulle viina kelpaa oli tilanne mikä tahansa", Molly sanoi ja selvitti kurkkuaan. Totuus. Oli hänellä omakin hätäpullonsa mukana, mutta hän ei ollut ajatellut tarvitsevansa sitä vielä tuntiin, puoleentoista.

( Juu, taitaa nuo vihreät seinät olla yksi näistä lukuisista miinuksista, jotka ovat iskostuneet päähäni omasta koulustani.
Ja kuinka ihmeessä nimi Robyn taivutetaan näin suomalaisittain? Tuotti pientä päänvaivaa. )

[baabaa]

(( Kesti vähän, ollut kiirettä harrastuksen parissa. Ja kylläjuu, keltaiset/valkoiset seinät on jäänyt mieleen omasta yläasteesta. ))

"Hyvä", Robyn sanoi ja loi Mollylle kylmähkön hymyn. Sydämellisyys ei tunnetusti ollut Robynin loistavimpia puolia. "Mä näytän missä vessa on." Korot kopisten lähti diiva etenemään väkijoukossa. Sen verran nopeasti tyttö lähti, että Molly ei olisi aivan vieressä. Näin ollen ihmiset eivät ajattelisi Mollyn olevan Robynin seurassa. Vaikka Robynin oli pakko myöntää, että joku tuossa normaalin näköisessä tytössä veti heti puoleensa. Itselleen diivan oli vaikea sitä myöntää. Tyttöhän oli kuitenkin selvä tavis ja Robyn tiukkapipoinen brittidiiva.

Robyn avasi vessan oven ja sai huokaista helpotuksesta todetessaan paikan tyhjäksi. Yleensä peilin edustan olivat saartaneet pissikset taikka vaihtoehtoisesti cheerleaderit, diivat taikka suosittujen kolmikko Jamie etunenässä. Jamie, Robynin kaveri. Ja siinä Robyn siltikin oli tuon taviksen kanssa. Mitään sanomatta astui Robyn keskimmäiseen koppiin ja istui pöntön kannelle. "Käy sisään vaan ja laita ovi kiinni", diiva sanoi. Ääni oli edelleen se normaalin kolea mutta selvästi rentoutunut kuitenkin. Enään ei ollut ihmisiä ympärille. Chanelin laukustaan kaivoi Robyn taskumattinsa ja otti huikan. Ihmiset eivät sietäneet Robynin litkua mutta mitä vahvempaa, sitä paremmin se meni päähän.

"Oletko sä uus täällä?" diiva kysyi ja nosti katseensa Mollyyn. "Mä olen Robyn, luokittelevat diivaksi. Tässä koulussa on niin vitun tarkka klikitys.." Robyn huokaisi ja katsoi sitten taas Mollya vihreillä silmillään. "Ja sähän et sano kenellekkään, kenen kanssa sä olet ollut juomassa. Ei sinänsä, etteikö kaikki tietäisi että mä vedän viinaa puoleeni kuin sieni. Mutta mä en harrasta sitä tavisten kanssa. Mikä sä ilmeisesti olet."

[paperitahra]

Molly kiirehti seuraamaan tyttöä. Vaikka matka ei ollut pitkä, edellä menevä Robyn tuntui liitävän kuin jahdattuna, mikä vaikeutti tämän seuraamista huomattavasti. Laukku painoi ja paita valui. Välillä tytön kulkua ohjasivat vain korkokenkien määrätietoiset äänet. Lopulta Molly huomasi astuvansa (kas, kas) vessaan, jonka seiniä reunustivat valtaisat peilit. Tämä huone oli eri maata, kuin pienet kopit käytävillä, jonne Molly oli viime käyntikerrallaan eksynyt. Ehkäpä huone kertoi jotain käyttäjistään.

Molly sulki oven diivan pyynnöstä ja astui muutaman askeleen edemmän tyttöä, joka erikoisesta tilanteesta huolimatta näytti olevan silmiinnähden rentoutunut. Molly kuunteli otsa varautuneesti rypyssä Robynin selitystä ja viimeisen lauseen kohdalla automaattisesti suuntasi katseensa vaatteisiinsa. Harmaat farkut, ruutuinen t-paita ja vihreä villatakki eivät todellakaan osoittaneet Mollyn kuuluvan mihinkään muuhun, kuin tavisten klikkiin.
"Joo, uusihan minä ja voin sanoa että näillä näkymin ei ole ketään, kelle kertoa tästä. Ja ei siis sen puoleen että sellaista muutenkaan levittelisin", Molly sanoi ja jatkoi vastaten toisen esittelyihin, "Molly Steward." Pieni ääni Mollyn päässä sanoi että käden ojentaminen esittelyn yhteydessä tekisi tästä tilanteesta hyvinkin oudon, joten tyttö tyytyi vain puristamaan kätensä yhteen ja miettimään jotain sanottavaa.

[baabaa]

Robyn huomasi Mollyn katseen suuntautuvan vaatteisiinsa. Diiva itse oli jo tavatessaan rekisteröinyt tuon omasta mielestään sotkuisen vaatekokonaisuuden. Robynin päältä samanlaista löytäisi ehkä, jos hän joskus tulisi maalaamaan taikka tekemään puutarhatöitä. Diiva katsahti uudestaan Mollyn vaatteisiin. "Sun kannattas käyttää jotain vähän uudemman näköstä. Sä näytät maalaiselta nuissa, näin isossa kaupungissa ei oikein tykätä. Kun sulla on nuo hiuksetkin mitkä on", Robyn arvosteli ja tiesi, ettei ollut kovin niukkasanainen asiassa. "Mutta mitäpä tuosta, enhän mä sun kanssa liiku." Pieni hieman ivallinen hymy kävi Robynin kasvoilla. Mollyn oma selitys ei jaksanut kovinkaan kiinnostaa diivaa, eikä hän sen puoleen kuunnellutkaan kovin tarkasti. "Et tietenkään levittele, koska sen jälkeen sulla olis vaikeet paikat. Pitäis haukkua sut niin alkaiseksi ja keksiä joku selitys miksi liikkuu juoru, että tätä olis koskaan tapahtunut.." Robyn huokaisi, kuin asia olisi hänelle muka vaikea ollut. Tämän jälkeen hän nosti katseensa takaisin Mollyyn. Robyn katsoi taskumattiaan arvioivasti, minkä jälkeen hieman vastentahtoisesti ojensi sitä Mollylle. "Vähän", hän vielä varmisti. Taskumatista päästyään avasi nuori laukkunsa ja nappasi tupakan suupieleensä. Ensimmäiset savut olivat aina yhtä nautittavat. Päässä soi Alanis Morrisetten Ironic.

[paperitahra]

Tytön korvat nappasivat toisen puhelitanjasta sanan maalainen ja viitaukset tytön hiuksiin- mikä ei tässä tilanteessa ollut erityisen positiivinen- sekä vanhoihin vaatteisiin. Molly, joka oli tottunut olemaan ainut, joka ääneen hänen ulkomuotoaan arvosteli (äitinsä lisäksi), tunsi ärtyvänsä tästä vuolassanaisesta puhetulvasta. Kuitenkin pieni mukava ääni Mollyn takaraivossa sanoi, ettei tuntemattomia kannattaisi tuomita ensikäsityksen perusteella ja Molly jätti asian hautumaan takaraivoonsa. Tällaisilla lausahduksilla oli vain huonotapa nousta mieleen kaikenlaisissa ikävissä tilanteissa. Kuten nytkin Molly huomasi mieleensä nousevan kuva äidistään, joka ei valitettavasti ollut kovinkaan rakas tyttärelleen. Äidin suusta Molly oli saanut kuulla yhtä sun toista kritiikkiä pitkin vuosia. Niinpä Robynin ojentaessa taskumattiaan Molly otti sen kiitollisena vastaan ja jätti huomioitta usein kuullun lisäyksen "ota vain vähän" ,tai sen korvaavan muodon, "vain pieni huikka".
Suuhun tulvahti useiden makujen sekamelska. Molly nyrpisti automaattisesti nenäänsä, mutta kaipa tällainen moska nousisi helposti päähän. Hän ojensi pullon takaisin ja kaiveli puoltyhjää laukkuaan, jonka pohjalla hän tunsi rautaisen möykyn. Tyttö nosti oman pullonsa esille ja ujosti hymyillen ojensi sitä toiselle. "En tykkää jäädä velkaa. Edes pieniä."
Molly tunsi hieman piristyvänsä tästä uudesta tuttavuudestaan. (Viitaten näin Robyniin, ei pulloon.) Ehkei alku uudessa koulussa ollutkaan niin kauhea, vaikka Robyn olikin aiemmin kylmästi maininnut mahdolliset juorut sekä tekosyyt. Tupakan savu tunkeutui Mollyn sieraimiin. Tämä kohotti katseensa Robyniin. "Poltatko? Hassua, et näytä ihmiseltä joka polttaisi."

[baabaa]

Vaikkei Ironic soinutkaan enään päässä niin ei ollut kieltäminen, etteikö tilanne tosiaan ollut ironinen. Robyn, joka katsoi aina taviksia alakanttiin, istui vessassa lipittämässä viinoja taviksen kanssa. Yhtä hyvin hän olisi voinut tehdä saman vaikkapa Debbien kanssa tai parhaimmassa tapauksessa Jamien. Mutta Robynia huvitti nyt pitkästä aikaa olla vähän rennommin, ilman vahtaavia silmiä, jotka olettivat hänen olevan täydellinen. Jos tietenkään juomista ja tupakointia ei laskettu..

Robyn otti vielä yhdet savut, ennenkuin sai taskumattinsa takaisin. Heti sen saatuaan otti Robyn kunnon kulauksen. Juuri sellaiseen makujen sekamelskaan hän oli tottunutkin. Jo pienenä, kun hän nappaili kutsuilla pöydille jätettyjen drinkkien pohjia. Ja tekopyhät vieraat, Lontoon hienoimmat ihmiset, luulivat Robynin juovan vain mehua pikarista.. Robyn ei tosiaankaan ollut se tyttö, millaiseksi häntä luultiin ensivaikutelman perusteella. Tiukkapipoinen hienostobritti kyllä mutta ei niinkään kiltti tyttö. Ja tämä asia nousi taas esiin Mollyn kommentista. Taviksen pullon Robyn oli ottanut vastaan ja nyt hän vastasi toisen kommenttiin. "Moni kakku päältä kaunis", Robyn sanoi. Eikä tarkoituksena ollut ylistää itseään mutta kaiketi Molly nappasi pääidean Robynin sanoista.

Diiva kiersi pullon korkin auki ja otti rohkeasti ryypyn. Kirpeä vodkan maku levisi suussa, vaikkei juoma yhtä vahvaa ollutkaan, kuin Robynin taikalitku. Diiva ojensi taskumatin takaisin omistajalleen ja kiitti nyökkäämällä päätänsä hieman. "Ei mitenkään huonompi litku", neiti Smith sanoi ja hyvin pieni hymy kävi hetken suupielillä. Robyn puhalsi savut sivuun päin Mollysta. "Et siis itse polta, vai?" Robyn kysyi ja otti taas savut. Luojan kiitos, että vessa oli tyhjä. Tunti oli kai alkanut jo mutta Robyniä ei huvittanut mennä. Ja lopulta hän olisi kuitenkin niin tupakan ja viinan hajuinen, että saisi suoraan potkut kuukaudeksi. "Saaneen kysyä.. Mistä sä tänne kouluun pölähdit kesken lukukauden?" Robyn kysyi tavalliseen kylmään sävyynsä. Kuitenkin Molly saattoi ehkä tajuta, ettei diivalla ollut enään mitään Mollyä vastaan. Hän vain sattui puhumaan aina yhtä kylmästi.

(( Sori, päätin että mitä juomaa oli, koska en tiennyt. Ja rautamöykystä päätellen se on taskumatti? ))

[paperitahra]

Molly kuunteli pää kallellaan toista ja nyökäytti sitten hieman päätään. "En polta, en tahdo keuhkojani alkaa pilaamaan", tämä vastasi toisen ensimmäiseen lauseeseen. Omituisesti sanottu ihmiseltä, joka kylläkin ilolla omaa maksaansa pilasi. Mutta kaipa tämäkin oli vain yksi asia, joka oli iskostunut Mollyn päähän mainoksista. Tupakka tappaa, mutta alkoholi antaa pienen hetken vapautta päivän murheista.
Ajatuksen päätteeksi tyttö otti pitkän kulauksen omaa litkuaan, jonka maku oli muutaman vuoden sisällä tullut liiankin tutuksi. Sitä tyttö oli saanut ostettua edellisen asuntonsa viereisestä myymälästä, joka kuitenkin nyt oli liian kaukana, jotta hän olisi sieltä saanut litkunsa hankittua. Uutta paikkaa etsimän siis piti, Molly ajatteli ja puisteli päätään.
"Wickenburgista", Molly vastasi Robynin kysymykseen ja irvisti hieman, "ei erityisen miellyttävä paikka." Toisaalta, ei hän täysin rehellisesti voinut paikkaa arvostella, olihan hän viettänyt suurimman osan ajasta yksin tai päihtyneenä. "Ootko sä asunut täällä pitkäänkin vai mistä tulet? Ei tuo aksenttisi kyllä kovin täkäläinen ole, mutta nykyään jokainen melkein pystyy harjoittamaan puheensa oman tyylisekseen." Paitsi Molly tietenkin. Tytöllä nimittäin sattui olemaan kohtalaisen leveä aksentti, joka oli peruja isoisältään. Sen siitä saa, kun vanhemmat eivät itse jaksa lapsiaan hoitaa, vaan tyrkkäävät heidät omien vanhempiensa hoiviin, kun siltä tuntuu.

[baabaa]

(( Venyipä taas vastaaminen - -' Oli syysloma ja sen jälkeen en nyt ennen perjantaita jaksanut pelittää. ))

"Vitut keuhkoista", Robyn tuhahti ja otti savut. "Maksa on kuitenkin paskana, ennemmin se pettää", diiva lisäsi ja virnisti kylmästi. Vaikka diivat ja ensimmäinen kasti muutenkin tunnettiin bilettämisestä niin oli Robyn vielä astetta pahempi. Hän kun ei aina jaksanut juoda porukassa vaan vetäytyi omaan huoneeseensa juomaan hirveitä määriä litkuja sekaisin, mistä toki seurasi kauheat krapulat. Ainakaan ei ollut ketään kauhistelemassa, miten diiva joi niin paljon.

"Jaa jaa, Wickenburgista. Pieni paikka", Robyn totesi kylmästi. Hän myönsi toki, että karsasti aivan liian jyrkästi vähänkään pienempiä paikkoja. Robyn oli kuitenkin itse asunut aina suurissa kaupungeissa. Ensin Lontoossa, sitten Phoenixissa. Muutaman vuoden hän oli ehtinyt asua Sioux Fallsissa mutta Robyn ei laskenut tätä. Hän nimittäin vihasi paikkaa jo aivan senkin vuoksi, ettei se ollut tarpeeksi iso ja menevä kaupunki. Loppujen lopuksi Robyn kuitenkin rakasti menoa, kaupungin sykettä. Siitä hän ei viitsinyt kuitenkaan ruveta puhumaan. Ei nyt eikä luultavasti milloinkaan. Sen sijaan diiva nosti jälleen katseensa Mollyyn. Katse saattoi olla liiankin läpitunkeva mutta minkä Robyn silmillensä mahtoi.

"High schooliin mä tänne tulin. Asuin Sioux Fallsissa, en kestäny sitä. Kylähän se on Lontooseen verrattuna. Niin, sieltä päin tulen. Rapakon takaa. Ja sieltä aksenttikin", diiva selitti varsin puheliaasti vaikka jokseenkin tylsistyneeksi. "Lontoo on hieno paikka. Vaikka jenkit sitä nyt ei osaakkaan arvostaa. Mutta harva ei olekkaan asunut Chelseassa viisikerroksisessa palatsissa aivan Chanelin myymälän lähellä." Diivan puheessa oli hieman ivaa. Kai hän yritti todistaa, että Lontoo oli tosiaan parempi paikka, mitä jenkit usein ajattelivat. Sateinen, tylsä.. Robynille Lontoo oli maailman keskipiste ja melkeimpä syy elää. "Amerikasta nyt löytyy kaikenlaista mutta Englanti on aivan eri luokkaa. Vaikka mitä mä siitä nyt selitän, ethän sä mitään siitä tiedä", Robyn päätti lauseensa. Ei kovin ystävällisesti mutta piikikkäämminkin sen olisi voinut tehdä.

[paperitahra]

((Ettei tule liikaa selittelyn makua sanon vain neljä sanaa: ranska, koeviikko, inspiraatio nolla. Sama linja jatkuu joten ei ole mitään kauheaa mestariteosta tiedossa.))

Omalla omituisella tavallaan Molly oli otettu, että toinen osoitti jotain huomiota hänen kertomukselleen omasta elämästään. Olihan heidän arvovälillään kokonainen toinen kasti. Tyttö pyöritteli pullonsa korkkia. Juoma nosti pienen punan tämän poskille.
Robynin sanat kuvasivat totuutta, sillä eihän Molly tiennyt. Hän oli niin periamerikkalainen, ettei ollut ikinä astunut jalallaankaan ulos Amerikan maalta. Lontoo kuulosti.. upealta. Kalliilta. Sellaiselta, josta Molly ei koskaan pääsisi nauttimaan. Vaikka diiva oli äsken piikikkäästi tavikselle sanonut, tunsi Molly kuitenkin kiinnostuvan aiheesta enemmän. "Kerro lisää", hän kannusti pyöritellen edelleen pullonsa korkkia. Se kuitenkin sattui juuri sillä hetkellä hajoamaan, eikä tyttö voinut kuin punastua ja työntää korkin taskuunsa.
"Noin käy liian usein. Olen kömpelö", Molly sanoi itseään ja pientä totuudenmukaista tunnustustaan manaillen. Ei hän luonnostaan ollut kauhean puhelias. Pienikin määrä terästävää litkua vain sai tytön kielenkannat laulamaan.

[baabaa]

Robyn otti savut ja karisutti tuhkaa vessakopin lattialle. Diiva itse puolestaan oli omalla tapaa otettu Mollyn halutessa tietää lisää. Robyn melkein hymyili, jatkoi sitten kertomustaan Lontoosta. Tai oikeastaan Chelseystä, koska koko muuta lähiö Lontoota Robyn ei selvästikkään pitänyt kotinaan. "Okei. Me asuttiin Onslow Streetillä talossa, jossa siis viisi kerrosta. Mukaan lukien myöskin taloudenhoitajan huone ja uima-allas. Meillä oli ravihevonenkin, joka sitten mannerta vaihdettaessa myytiin. Se oli kiva heppa mutta loppujen lopuksi kuitenkin vaan hevonen. Turhaan sitä suremaan. Puolen kilsan päässä alkoi sitten Chelsean kuuluisa pääkatu, jota siis vierustaa kaikki parhaat muotiputiikit tien molemmilla puolilla. Kaikki on tietenkin helvetin kallista mutta se nyt on sivuseikka, jos on oma luottokortti." Robyn otti välissä savut tupakastaan. Kyllähän hän ylpeili elämällään ja rikkaudellla mutta sellaisena hän Lontoon muisti, vaikka olikin asunut siellä vasta ollessaan varhaisteini. Sen jälkeen hän oli kuitenkin viettänyt kesät siellä.
"Niin ja Lontoon keskustan ja London Eyen lähellä oli sellanen näytelmä kerho, jossa mä olin. Sellasta salia mä en ole muualla nähnyt. Punaiset samettipenkit ja kaikki maailman parvet. Siellä järjestettiin oopperoitakin joskus ja muita isoja juttuja. Ja kaikki paikat oli täynnä, kun me pikku pennut siellä esiinnyttiin. No, kaikki katsojat kyllä olikin meidän vanhempia tai joitain niiden seurapiirituttuja. Vaikka me kyllä oltiin hyviä ikäisiksimme. Pakostakin sillä harjoitusten määrällä." Robyn piti pienen tauon ja hänestä tuntui hieman haikealta. "Dakotaan tullessa ei enään paljoa kiinnostanut mitkään teatteri kerhot. Se oli niin kerran-viikossa-amatöörituohoa."

Diiva kulautti kunnolla juomaa kurkkuunsa. "Koska mä nyt olen puhunut ihan vitusti Lontoosta niin säkin voit toki puhua siitä kylästäs. Mutta mä kyllä sanon jo heti alkuun, ettei mua kiinnosta." Robyn hymähti. Hän ei itse asiassa sanonut kommenttiaan kovin ilkeästi, suorasanaisesti vain. "Tiedätkö mä aloin juomaan jo ihan pentuna, sitä miettii joskus että miksi ihmeessä. Drinkkejen loppuja juhlaväen lasillisista. Eikä ketään olis voinu vähempää kiinnostaa. Ehkä siksi mä jatkoinkin", diiva sanoi, eikä oikein tiennyt, miksi uskoutui Mollylle tässä asiassa. Toisaalta hän toivoi kuulevansa, miksi Molly joi ja piti koulussakiin taskumattia mukanaan. Mutta oliko se sitten sen arvoista kuultavaa, että piti kertoa itsestään. Robyn otti savut ja mietti tätä.

[paperitahra]

"Wickenburg ei ollut mikään mukavin mesta, näin suoraan sanoen. Vaikka olihan silläkin omat hetkensä. Joskus oikeasti tuntui, että siellä kestäisi asua pidemmänkin ajan, mutta joskus taas.. ei. Paikan arvot on aikalailla lähellä Phoenixia, eli jos ollaan köyhiä, ei ole mitään asiaa rikkaille alueille", tyttö kohautti olkapäitään. Hän ei kokenut tarpeelliseksi kertoa perheensä rahaongelmista, kyllä Robyn terävänä tyttönä pystyi nämä seikat arvioimaan pelkästään häntä katsomalla.
”Asuimme äidin kanssa kaupungin laitamilla, harvemmin jaksoin käydä keskustassa, joten en siitä osaa sen enempää kertoa. Äiti on taiteilija. Laulaja, maalari ja säveltäjä. Sen takia varmaan meillä ei ole oikein koskaan synkannu. Isää en ole nähnyt kun joskus pienenä.” Ainoa muistikuva, mikä Mollylle oli isästään jäänyt oli harmaa raitainen puku, miehen terävä arvosteleva katse ja vahva partavedenhaju. Merkki oli joku kallis, sen näki jo miehen olemuksesta. Tyttö muisti kuulleensa, että mies oli mennyt naimisiin pian Mollyn syntymän jälkeen, mutta kuka näistä koskaan tiesi. Se ainakin oli varmaa, että Isä vihasi Mollyn äitiä yhtäpaljon kuin tyttärensäkkin. Sen näki jo katseesta.

Diivan tarinointi jäi pyörimään tytön päähän. Ei hän osannut erotella, milloin alkoi mennä huonosti ja alkoholi oli korvannut kaikki sosiaaliset tarpeet. Ei sillä, etteikö Molly olisi tahtonut tutustua ihmisiin, mutta joskuin syystä hän ei ikinä näyttänyt sopivan joukkoon. Sen ainakin hän tiesi, että juominen helpotti oloa ja auttoi kestämään päivästä toiseen. Tätä hän ei kuitenkaan suoraan toiselle viitsinyt sanoa, hän ei tiennyt toisesta tarpeeksi, jotta olisi voinut tämäntapaista juttua heittää kehiin.
”Vaikea sanoa milloin alkoi juomaan vakituisesti. Perhesuhteet eivät ole koskaan olleet mun vahvin alani, mikä on varmaan vaikuttanut asiaan ainakin jonkin verran. En ollut kauhean suosittu Wickenburgissa muutenkaan.” Tämä saisi riittää tästä aiheesta.

[baabaa]

Robyn ei pahastunut Mollyn kertoessa Wickenburgista. Sillä eihän Molly itseasiassa edes kaupungista kertonut. Ennemminkin omasta elämästään siellä. Robyn piti Wickenburgia pelkkänä säälittävänä pikku länttinä Arizonassa, jonka ainut oikea kaupunki Robynin mielestä oli Phoenix. Itse asiassa diiva olisi mennyt mieluiten kouluun New York Cityyn. Ei hänellä keskiarvo olisi riittänyt mutta isä olisi kyllä lahjoittanut koululle sellaisen summan, että pakostakin hänet oltaisiin otettu johonkin maineikkaaseen kouluun. Mutta Phoenixiinkin Robyn oli päässyt vaivalla ja helvetinmoisella kiristyksellä ja valittamisella. NYCiin häntä ei ikinä oltaisi päästetty. Vaikka syynsähän silläkin oli. Luultavasti Robyn jo makaisi hauta-arkussa alkoholin yliannostukseen kuolleena, jos hänet NYCiin oltaisiin päästetty. Vaikka kaikista mieluiten Robyn olisi Lontoossa - tietenkin.

Robyn hymyili nopeasti ja melkeimpä ystävällisesti. "Aa. No mun äiti on vitunmoinen hienostelija. Seurapiiri ihminen, jota ei kiinnosta käydä töissä. Naistenyhdistyksen puheenjohtaja ja turhien juhlien järjestäjä. Isä pyörittää kaverinsa kanssa levy-yhtiötä ja hommaa äidille rahaa. Pikkusisko on cheerleader ja helvetinmoinen bimbo." Tyypillinen äärettömän rikas perhe Robynin mielestä. Hän tiesi monta sellaista Lontoon ajoiltaan ja Phoenixissä yhtä lailla. Paljon rahaa, kiva koti, kauniita ihmisiä.. Ja silti mikään ei onnistunut ja koko ajan riideltiin tai sitten esitettiin täydellistä, muovista perhettä. Robynin perhe kuului jälkimmäiseen. Ja Robyn oli perheen heikko kohta, tytär, jonka juomista peiteltiin seurapiireiltä. Vaikka kaikkienhan lapset olivat Robynin tuttuja ja monet juomakavereitakin. Rikkaiden elämässä oli aina ollut Robynin mielestä jotain perin sairasta. Ja siltikään hän ei halunnut kuvitella itsellensä muunlaista elämää. Robyn piti hienostelemisesta, merkkivaatteista, isoista taloista.. Niin se vain oli.

"En mä sua suosituksi arvellutkaan", Robyn kuittasi jälleen koleaan sävyyn. Hän otti savut ja ripotteli tuhkaa lattialle. Sätkästä ei ollut enään paljoa jäljellä mutta Robyn aikoi polttaa sen säädyttömän loppuun. Hetken oli hiljaista. Robyn kulautti juomasekoitelmaa kurkkuunsa. Diiva tunsi polttavana koko juoman matkan hänen kurkustaan alas mahanpohjalle saakka. Taas hän joi tyhjään mahaan. Huono homma, huono homma. Mutta nyt oli liian myöhäistä korjata tätä asiaa. "Kuule.. Jos sä et ole minnekkään sopeutunut ennenkään niin tuskin tännekkään. Joskus tän koko koulun porukka ottaa niin päähän. Kaikki on niin helvetin pinnallisia tai sitten suosittuja palvovia typeryksiä. Tai sitten jotain helvetin sairaita sekopäitä, pahiksia, rokkareita, hippejä.. Täällä kenellekkään ei voi puhua". Tällä puheellaan Robyn sanoi rivien välistä, että Mollylle jostain syystä pystyi puhumaan. Vaikka Robynille oli aivan sama, saiko Molly tämän viestin irti diivan puheesta. Robynistä vain tuntui mukavalta jutella välillä jonkun kanssa. Jonkun, joka ajatteli itsenäisesti eikä muiden mielipiteiden mukaan.

[baabaa]

(( Paperitahra poistettu antiaktiivisuuden vuoksi. Eli siis ; he joivat ja polttivat ja tämän tapaamisen jälkeen Robyn oli aina, kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunut, kuin hän ei edes käytävillä tietäisi kuka tuo Molly on, piste. ))