Post by candice on Apr 26, 2006 16:46:26 GMT 2
#Saa kai sitä häiriköimäänkin tulla ^^#
Deirdre käveli hiljalleen ulos pihalle tulevasta ovesta. Kiviportaat näkyivät ensimmäisinä ja sitten monet oppilaat, jotka ulkona olivat. Deirdre otti yhden askeleen ulospäin ovista ja hengitti raikasta ilmaa. Heti perään tulivat toinen ja kolmaskin askel. Tyttö pysähtyi niille sijoilleen puolessa välissä portaita ja veti syvään henkeä.
Deirdre laskeutui alas istuman yhdelle portaalle. Hän ei niinkään välittänyt, että saattoi olla tiellä, istuessaan keskellä portaita. Deirdren katse harhaili ympäriinsä, kunnes se lopulta kiinnittyi ohitse lentävään perhoseen. Sen lento näytti niin sulavalta ja kevyeltä. Sitähän se kai olikin. Ei sillä varmaankaan ollut erityistä päämäärää. Eikä varsinkaan aikatauluja. Deirdrellä oli. Hän ei ollut vapaa perhonen – eikä kyllä perhonen muutenkaan. Samat rutiinit toistuivat viikoittain ja päivittäin. Ne samat luokat, se sama piha, se sama huone ja aina ne samat jutut. Ei mitään uutta. Vain sitä samaa vanhaa aina koulun loppuun ainakin. Mutta Deirdre ei valittanut. Se oli elämää. Kaikkea ei saanut valita itse ja siihen oli totuttava.
Vieno tuuli leikitteli tytön hiuksilla saaden ne lennähtämään Deirdren silmille. Deirdre siirsi hiuksia pois silmiltään ja laski toisen kätensä hameensa helmalle. Tytön katse siirtyili nopeasti oppilaasta toiseen, kunnes pysähtyi. Deirdre katsoi kikattavaa tyttöporukkaa kauempana edessään. Tyttö ei tajunnut, että miten ne aina jaksoivat nauraa omille tyhmille jutuilleen. Deirdre otti käsiinsä yhden kiven portailta, vierestään ja katsoi sitä. Pian kivi lennähti muutaman metrin päähän Deirdrestä saaden osakseen muutaman oudoksuvan katseen. Hetken kuluttua yksi ensimmäisen kastin tytöistä käveli portaissa Deirdren ohi. Tämän silmissä oli tuiman oloinen katse. Kuin hän omistaisi koko koulun. Niinkö ne kaikki luulivat? Että omistaisivat koko koulun. Monet ainakin näyttivät olevan todella ylimielisiä. Deirdre unohti koko tytön joka portaissa oli juuri kävellyt ja jäi miettimään muita asioita.
Deirdre käveli hiljalleen ulos pihalle tulevasta ovesta. Kiviportaat näkyivät ensimmäisinä ja sitten monet oppilaat, jotka ulkona olivat. Deirdre otti yhden askeleen ulospäin ovista ja hengitti raikasta ilmaa. Heti perään tulivat toinen ja kolmaskin askel. Tyttö pysähtyi niille sijoilleen puolessa välissä portaita ja veti syvään henkeä.
Deirdre laskeutui alas istuman yhdelle portaalle. Hän ei niinkään välittänyt, että saattoi olla tiellä, istuessaan keskellä portaita. Deirdren katse harhaili ympäriinsä, kunnes se lopulta kiinnittyi ohitse lentävään perhoseen. Sen lento näytti niin sulavalta ja kevyeltä. Sitähän se kai olikin. Ei sillä varmaankaan ollut erityistä päämäärää. Eikä varsinkaan aikatauluja. Deirdrellä oli. Hän ei ollut vapaa perhonen – eikä kyllä perhonen muutenkaan. Samat rutiinit toistuivat viikoittain ja päivittäin. Ne samat luokat, se sama piha, se sama huone ja aina ne samat jutut. Ei mitään uutta. Vain sitä samaa vanhaa aina koulun loppuun ainakin. Mutta Deirdre ei valittanut. Se oli elämää. Kaikkea ei saanut valita itse ja siihen oli totuttava.
Vieno tuuli leikitteli tytön hiuksilla saaden ne lennähtämään Deirdren silmille. Deirdre siirsi hiuksia pois silmiltään ja laski toisen kätensä hameensa helmalle. Tytön katse siirtyili nopeasti oppilaasta toiseen, kunnes pysähtyi. Deirdre katsoi kikattavaa tyttöporukkaa kauempana edessään. Tyttö ei tajunnut, että miten ne aina jaksoivat nauraa omille tyhmille jutuilleen. Deirdre otti käsiinsä yhden kiven portailta, vierestään ja katsoi sitä. Pian kivi lennähti muutaman metrin päähän Deirdrestä saaden osakseen muutaman oudoksuvan katseen. Hetken kuluttua yksi ensimmäisen kastin tytöistä käveli portaissa Deirdren ohi. Tämän silmissä oli tuiman oloinen katse. Kuin hän omistaisi koko koulun. Niinkö ne kaikki luulivat? Että omistaisivat koko koulun. Monet ainakin näyttivät olevan todella ylimielisiä. Deirdre unohti koko tytön joka portaissa oli juuri kävellyt ja jäi miettimään muita asioita.