Aberdeens Emerald

[baabaa]

(( Elikkä Aberdeenin smaragdi. Ja päällän Juddilla on samat vaatteet, kuin kuvassa judd4.jpg siellä sivuilla. Niiden housujen sijasta sillä on kuitenkin risaiset farkut. ))

Judd istui vihreällä penkillä talon seinän vieressä (selkä seinään päin). Vuodet olivat kohdellet penkkiä kovin karusti. Maali oli hilseillyt monilta paikoin pois. Kädet likka oli laittanut nahkatakkinsa taskuun, vaikka ilman puolesta koko takkia ei olisi edes tarvinnut. Judd tarkkaili taivasta. 'Nyt ei tyttö tosiaankaan olla enään Aberdeenissa. Eikä edes Glasgow'ssa. Ei koko vitun Skotlannissa. Valitettavasti.' Judd naputteli asfalttia bootsinsa kannalla. Jostain ylhäältäpäin alkoi kuulua bändin soittoa. Hieman katseella etsittyään näki Judd suoraan yläpuolellaan toisessa kerroksessa aukinaisen ikkunan. Live musiikki ei ollut koskaan pahaksi. Bändi ylempänä soitteli taitavasti Chuck Berryn biisiä ja loppuun päästyään aloittivat saman artistin eri biisin. Laulajalla oli hyvä ääni ja pianisti oli kovin taitava.

Judd nakkasi suuhunsa tupakan, jonka sitten sytytti. Hän otti ensimmäiset savut ja antoi katseensa kiertää sillä kadulla. Ei mitenkään erityisen hyväkuntoinen katu ollut kyseessä. Getto oli lähistöllä ja sen saattoi huomata. Moottoripyöräjengi ajeli ohi äänekkäästi ja joku vislasi Juddille. Likka näytti kieltä muka ilkeästi ja jatkoi tupakkansa parissa. Pahis olisi niin paljon mieluummin mennyt viettämään aikaa satamassa mutta Phoenixissä ei ollut sellaista. Sisämaan suurin vika. Ja Phoenix olisi tosiaan Juddin uusi kotikaupunki. Eikä edes satamaa. Ja kaikki jonkun typerän esitteen takia, joka oli päätynyt hänen äitinsä käsiin. Rosie McMoonie nyt oli aina halunnut muuttaa Amerikkaan mutta Phoenixistä hänen äitinsä ei varmaankaan ollut edes tiennyt, ennenkuin löysi sen helvetin esitteen, jossa kaupunkia niin ylistettiin. ’Ja siinä esitteessä tuskin oli kuvaa tästä kadusta’ Judd mietti naurahtaen mielessään. Niitä ajatellessaan Judd istui siinä penkillä poltellen ja musiikkia kuunnellen. Melkein jopa nauttien olostaan ja vähintäänkin auringon paisteesta.

(( Kuka ehtii. ))

[jazz]

(Josko minä yrittäisin tunkea?)
Ei nykyään edes äitiparkaansa saa käydä katsomassa. Helvetti.
Zelie potkaisi lähellä seisovan roskiksen kumoon läskipohjakengillään, ja nauroi katsoessaan sen sisällön leviävän kapealle kadulle. Hän oli juuri yrittänyt vierailla äitinsä luona, mutta tietenkin äidin uusi naisystävä, Alex, oli ilmoittanut kylmänviileästi heti ulko-ovella, ettei hän päästäisi kotiinsa saatananpalvojia. Oli lähellä ettei Zelie ollut näyttänyt erästä hyvinkin kansainvälistä käsimerkkiä.
Se saatanan yleistäjä, jonain päivänä minä sille saatananpalvojat näytän. Luulisi että äidilläni olisi silmää naisille, kun kerran ei oikein onnistanut miesten kanssa, mutta ei, hän nappaa heti ensimmäisen Jeesuksen helmansuutelijan ja kutsuu tämän kotiinsa. Helvetti.
Tällä kertaa agressiota purettiin lyhtypylvääseen. Tietenkin, lyhtypylväs oli vahvempi kuin Zelien oikea jalka, joten tyttö taipui lähes kaksinkerroin kivusta, mustien hiusten peittäessä hänen raskaasti meikatut kasvonsa kuin paksut verhot. Pian kirosanalitania hiipui uikutukseksi, ja tämän jälkeen kadunkulman täytti hiljaisuus.
Sitten, aivan kuin viimeisenä tikkinä, jostain kaukaa kantautui musiikkia. Laimeata rokkia. Zelie suoristautui, pyyhki mustan, pitkän takkinsa hihat puhtaiksi olemattomasta pölystä, ja jatkoi matkaansa. Kun musiikki voimistui ja voimistui (Ja huononi), hän huomasi jonkun matkan päässä edessään nuoren naisen, joka istui vihreällä penkillä poltellen tupakkaa. Musiikki taisi kantautua jostain läheisen kerrostalon avonaisista ikkunoista. Zelietä ei kuitenkaan kiinnostanut alkaa arvailemaan oikeaa ikkunaa, joten hän tyytyi katsomaan nuorta naista. Tumma nahkatakki, luokattoman lyhyt paita ja risaiset farkut. Lyhyet, poikamaiset hiukset ja paljon meikkiä.
Kukakohan tuokin on. En ole ennen näillä alueilla tavannut, Zelie mietiskeli kun hänen puhelimensa pärähti soimaan jotain vanhaa, jopa liian kulutettua hevibiisiä, jonka nimenkin kaikki olivat jo unohtaneet. Tytön käsi lennähti tapailemaan olkalaukun etutaskua, ja vetämään esille pienen simpukkapuhelimen. Ei muuta kuin kaiutin päälle.
"Äiti tässä", kuului linjan toisesta päästä. Zelien ylikorostetut kulmakarvat nousivat, ja sitten taas laskivat.
Tietty, se ämmä kertoi äidille, että kävin siellä.
"Terve", Zelie vastasi, ja pysähtyi puhumaan jokusen metrin päähän sauhuttelevasta naisesta.
"Alex kertoi että sinä kävit täällä. Oliko sulla jotain asiaa tai jotain, kun me mennään tänään elokuviin, ajattelin ettet sitten sinne soittaisi." Zelie oli jo ensin ollut iloinen, että oli saanut soiton äidiltään, mutta mitä paskaa. Tietty, omaa hyväähän tässäkin ajateltiin.
"No, jos kerran olet noin helvetin kiinnostunut minusta, voitkin ottaa itse selville", Zelie tokaisi ja katkaisi puhelun. Sitten hän työnsi kännykän olkalaukkuunsa, kiroten vuolaasti.
"Saatanan lesbo, näin käy kun lapsi on tarpeeksi itsenäinen eikä tarvi enää vaipanvaihtoa. Numero poistetaan kännystä, ja silloin kun puhutaan kehotetaan olemaan soittamatta. Helvetti. Ja se yliuskonnollinen kusipää vielä soppaan, ja perhe-elämä on niin auvoisaa. Tietää ainakin nyt ettei musta tarvi enää välittää."

[baabaa]

(( Oletan, että viimeinen repliikki on ääneen puhumista, koska se ei ole kursivoitu tai ' ' - merkkien välissä. Ja ihan hyvä, että se on puhetta, koska Judd ei aloita keskuteluja lähes koskaan :> ))

Judd kuuli jostain kauempaa pellin räminää. Ehkä joku oli suuttunut roskakorille, siltä se ainakin kuulosti. Judd oli asunut tarpeeksi pitkään sataman vieressä tietääkseen, miltä roskakorin potkiskelu kuulosti. Ylhäällä bändi vaihtoi muutaman sanan ja aloitti jälleen treenaamaan Johnny B. Goodia. Vaikka Juddin mielestä se ei kuulunut tarvitsevan harjoitusta. Kunnon pianon pimputusta, hyvä kitarasaundi, laulajan ääni kuin Mr. Berryllä. Jazzia Juddin makuun.

Sivusilmällään pahis huomasi jonkun mustiin pukeutuneen liitävän kulman takaa. Nopea vilkaisu riitti Juddin langettamaan tuomionsa tuon ihmisen ylle. Tuomio ; kovin musta, luultavasti myös roskiksen potkija. Ei kyllää eikä eitä. Juddin paha tapa oli arvioida ihmiset ensisilmäyksellä ja kohdella heitä arvionsa mukaisesti. Kuitenkin harva sai otsaansa vihatun leiman. Judd kun ei ollut niin kiinnostunut riitelemisestä. Mitäpä sitä turhaan voimia haaskaamaan tuntemattomiin. Ellei joku sitten oikeasti ollut helvetin rasittava ja tämä gootti ei ollut sellaisia piirteitä esittänyt itsessään.

Judd ei voinut sulkea korviansa puheelta ja täten kuuli siis toisen puhelun. Tämän jälkeen alkoi tuo gootin näköinen sadatella jotain 'lesboa', joka vaikutti olevan hänen äitinsä tai huoltaja vähintäänkin. Tämä herätti Juddin mielenkiinnon. "Onko sulla kaks emoa vai lepakoksi kääntynyt mutsi?" Judd kysäisi ilmeettömästi ja katsettaan Zelieen kääntämättä. Hänen äänensä ei itse asiassa kuulostanut edes kiinnostuneelta mutta eipä se koskaan kovin paljoa kiinnostuneemmalta kuulostanut. Judd otti savut tupakastaan ja katseli lämpöä puoleensa keräävää autotien asfalttipintaa.

(( En saanut ahdettua Juddin suuhun lisää puhetta, koska likka ei puhu paljoa turhaan. Joten maybe in next message. ))

[jazz]

((Kaikki eivät ole niitä puheliaimpia. )
"Onko sulla kaks emoa, vai lepakoksi kääntynyt mutsi?" kuului pian Zelien etuvasemmalta, saaden hänet nostamaan päänsä. Nuori nainen oli yhä keskittynyt tupakkaansa, ja jostain ylhäältä kantautui vieläkin musiikkia. Hetken aikaa Zelie punnitsi kahta vaihtoehtoa. Joko hän oli kuullut omiaan, tai tuo nainen ei vain muodostanut keneekään katsekontaktia puhuessaan. Päätyen jälkimmäiseen, Zelie avasi suunsa.
"Äidillä ei oikein onnistanu miesten kanssa, joten se yritti naisia. Eli, taitaa olla tuo toinen vaihtoehto", hän sitten tokaisi.
"Tai no, itseasiassa se taitaa olla bi, mutta en ole ikinä jutellu sen kaa asiasta. En oo jutellut sille melkein mitään sen jälkeen kun se meni yhteen sen kusipään kanssa." Zeliestä tuntui kuin hän olisi kertonut tarinaa itselleen. Vaikka nuori nainen ei osoittanut muita elonmerkkejä kuin hengittäminen ja savun hitaasti ulos puhaltaminen, Zelietä helpotti puhua jollekulle. Hänen asuntolan huoneensa seinällä roikkuva Evanescence-juliste ei ainakaan tarjonnut kummoisempaa juttukumppania.

Hänen ystävänsä olivat muuttaneet pois, kuka minnekin. Kaiketi he olivat halunneet jonnekin viileämpään, raskaasti pukeutuvalle gootille tämmöinen kuumuus ei ollut se paras vaihtoehto. Hän oli ainoa, jolla ei ollut tarpeeksi mielenvoimaa (tai rahaa) muuttaa pois Phoenixistä. Niinpä hän oli jäänyt tänne, paennut perheensä luota high schoolinsa asuntolaan asumaan. Olihan hänelle luvattu että kaverit soittaisivat, muttei mitään puheluja ollut ikinä tullut. Sähköposteista nyt puhumattakaan. Edes pienintäkään jouluntoivotusta ei tekstiviesteitse kehdattu lähettää. Niinpä niin.

Vihaisena ajatustensa harhailemisesta Zelie pudisteli kevyesti päätään ja huokaisi syvään.

[baabaa]

'Äidillä ei onnistunut miesten kanssa..' Juddin mieleen nousi Hussain, hänen Aberdeenin aikainen ystävänsä. Irakilaispoika, jota kohtaan Judd oli tuntenut valtavaa kiintymystä. Jotain siitä olisi voinut tullakkin, ellei Rosie McMoonie olisi raahannut Juddia Glasgow'hun. Viimeisien viikkojen aikana Aberdiinessa oli Hussain paljastanut tunteensa Juddia kohtaan, mikä vain pahensi asiaa. Kaksikon piti erota tietoisina siitä, että jutusta tosiaan olisi voinut tulla jotain. Ja sen ajatteleminenkin sai Juddin pään hieman sekaisin - vihaisella tavalla siis. Taas yksi niitti lisää Rosien vääriin päätöksiin.

"Tiedätsä mun äidillä ei myöskään ollut onnea kakslahkeisten kanssa. Sen ensimmäisen jälkeen, joka lähti. Mulla ei kato ole isää." Judd puhui asiasta kovin kevyesti, kuin ei olisi välittänyt. Vaikka eipä häntä hetkeäkään ollut harmittanut isän lähtö. Eikä Judd itse jaksanut isäänsä tavata, kun tämä avioeron jälkeen sitä yritti. Missä lie sekin nykyään. Tiesiköhän edes Juddin vaihtaneen mannerta. Vaikka eipä sillä väliä. Judd nautti pienistä asioista. Väreilevän kuumasta ilmasta, asfaltista ja tupakasta. Johnny B. Goodin jatkuvasta soitosta. Tupakastaan karisutti pahis tuhkaa asfaltille.

Gootti tuntui selittävän tilannetta enemmän itselleen, kuin Juddille. Eikä pahista enään asia niin kiinnostanutkaan. Hän oli sanomisensa sanonut. 'Mulla ei kato ole isää'. "Kuule, mä olen muuten Judd", nuori sanoi nyt kääntyen ensimmäistä kertaa Zelieen päin. Muutaman sekunnin ja hymyttömän (mutta kuitenkin hieman ystävällisen) ilmeen jälkeen kääntyi pää kuitenkin takaisin autotien asfalttiin. Myöskin sen vuoksi, että aurinko paistoi silmiin ikävästi Zelien suunnalla.

[jazz]

"Tiedätsä mun äidillä ei myöskään ollut onnea kakslahkeisten kanssa. Sen ensimmäisen jälkeen, joka lähti. Mulla ei kato ole isää", nuori nainen selitti värittömällä äänellä, yhä poltellen tupakkaansa. Zelie paloi halusta kysyä, mitä tämän nuoren naisen isälle oli tapahtunut, mutta päätti jättää asian sikseen. Tuskinpa hän mitään kovinkaan valaisevaa vastausta olisi saanut.
"Kuule, mä olen muuten Judd", nuori nainen sanoi, ja kääntyi katsomaan kohti Zelietä. Ilme ei ollut mitä ystävällisin pepsodent-virne, muttei mikään juro mulkaisukaan. Zelie hymyili hieman, ja esitteli itsensä.
"Olen Zelie." ja asiaa hetken mietittyään, Zelie lisäsi; "Mitä koulua käyt, vai ootko jo töissä?"
Vaikka Zelie oli "tuntenut" tämän nuoren naisen, Juddin, vain viitisen minuuttia, hän oli aika varma, ettei hän saisi vastausta kysymykseensä. Tai jos saisi, se olisi kysymys tai pelkkä suora toteamus.

Judd oli kääntänyt päänsä poispäin Zeliestä, joka ajatteli parhaaksen liikkua jonnekin, ettei hän näyttäisi aivan typerältä, seisoskellen paikoillaan. Niinpä hän käveli muutaman askeleen, ja jäi nojaamaan tiiliseinään Juddin oikealle puolelle.
Musiikki lakkasi soimasta jossain heidän yläpuolellaan, bändi taisi lopetella harkkojaan. Pian yksi ikkunoista sulkeutui kolahtaen. Hetken kuluttua ulos asteli viisi miestä. Kahdella heistä oli selässä jonkin kielisoittimen kuljetuslaukku. Miehet loivat nopeat vilkaisut Zelieen ja Juddiin, ja alkoivat keskustella seuraavasta tapaamisajankohdasta.
((Englantilaisia nimiä on vaikea taivuttaa. ;|))

[baabaa]

'Zelie.. Hassu nimi', Judd mietti. Ja aivan kuten gootti oli arvellutkin ; Judd ei vastannut Zelien kysymykseen. Ei ainakaan heti. Pahis arvioi kysymyksen merkityksettömäksi mutta kymmenisen sekunnin hiljaisuuden jälkeen päätti Judd kuitenkin vastata - lyhyesti ja ytimekkäästi tapansa mukaan. "Phoenix High School." Tämän sanottuaan seurasi toinen saman pituinen tauko ennekuin Judd jatkoi: "Tulin Skotlannista. Minkä kyllä kuulee puheestakin", hän siis lisäsi ja otti sitten viimeiset savut. Nt. Hoplixille oltiin jo huomauteltu useasti hänen puheestaan, toiset olivat nauraneet päin naamaa. Mutta mitäpä Judd häpeämään omaa aksenttiaan, josta hän sitäpaitsi piti. Mitäpä hän välittämään siitä, mitä muut ajattelivat.

Em (niinkuin hänen äitinsä Rosie häntä kutsui) nakkasi tupakan jalkojensa juureen ja nitisti sen viimeisetkin kipinät bootsinsa kärjellä. Nuoren ei ollut tarkoitus mitenkään esittää kovaa. Hänen ei tarvinnut nimittäin sellainen hän oli luonnostaan. Tullut siihen tuntemattomaan isäänsä eikä varmasti ylihuolehtivaan äitiinsä. Joskus Juddista oli kovin vaikea uskoa, että Rosie oli hänen äitinsä. Niin erilaisia he olivat. Judd ei nimittäin kyennyt huomaamaan sitä samanlaisuutta, mikä heissä kuitenkin piili. Ja tuskin Rosiekaan sitä näki. Korkeintaan Harry Hoplix oli sen joskus huomannut. Ja ehkä Hussain, jos hän olisi joskus Rosien tavannut.

Judd katseli ovesta ulos purkautuvaa bändiä arvostavasti. Kolme mustaa, kaksi valkoista. Tämä oli siis sekavärinen bändi. Menestys ei siis ollut taattua - ei sekabändeille ikinä ollut. Ei 50-luvulla eikä tänäpäivänä. Judd tarkkaili yhtä mustista. Pitkä, melko komea, pieni afro (ja otsalla huivi kuin Jimi Hendrixillä). "Te soitatte hyvin", Judd kommentoi ystävällisesti kesken nuorten miesten puheen. "Kiitos, miss”, Jimi Hendrixin näköinen vastasi ja hymyili lämpimästi. "Meidän soitto kuulostas paremmalta, jos sä kuulisit sen lähempää. Meidän harkkoihin on yleisö aina tervetullutta", hän jatkoi ja hymyili vielä lisää. "Mä olen Joey." Niin, ehkä Phoenixissa oli tosiaan jotain hyvääkin auringonpaisteen lisäksi. Judd työnsi kätensä nahkatakkinsa taskuihin. "Judd", hän esittäytyi. Sitten taas Joey puhui: "Mitäs jätkät sanotte, jatkettasko harkkoja vielä näiden tyttöjen mieliksi?"

(( Tosiaan, englantilaisia nimiä ja joitakin kaupunkeja. Niinku esim. Glasgow’n taivutuksen kanssa aina ongelmia. Niin ja kuule sori, että mun teksti on tämmöstä tyhymää jankutusta jossa ei oikeestaan etes sanota mitään :> Eikä edetä mihinkään. ))

[jazz]

Zelie kuunteli vain puolella korvalla Juddin ja erään bändin jäsenen välistä sanojenvaihtoa. Judd oli ilmoittanut koulukseen Phoenix High Schoolin, saman jota Zelie kävi. Ihme kyllä, gootti ei ollut ikinä törmännyt Juddiin - ainakaan hän ei muistanut sitä -, mutta Judd varmaan liikkui omassa porukassaan, omien ystäviensä seurassa.
Zelie keskittyi jälleen Juddin ja miehen keskusteluun, napaten juuri sopivasti tämän miehen nimen. Joey kääntyi kumppaneidensa puoleen, ja kysyi: "Mitäs jätkät sanotte, jatkettasko harkkoja vielä näiden tyttöjen mieliksi?" Zelie pyöräytti silmiään, ja oli jo huokaista. Kuitenkin, henkäys tarttui hänen kurkkuunsa kun hän huomasi Joeyn takana seisovan valkoihoisen miehen. Lyhyet, tummat hiukset, suklaanruskeat silmät ja tasainen rusketus. Ystävällinen hymy ja parransänki. Viimein hän sai huokaistua, mutta tällä kertaa syy taisi olla toinen.
"Jatkakaa vaan, teidän soittoa on ilo kuunnella", Zelie sitten valehteli ja hymyili. Hän sai päähänsä olla vielä hieman sosiaalisempi, ja jatkoi;
"Onkos teidän bändillä nimeä?" Joeyn vieressä seisova tummaihoinen, pitkähiuksinen mies naurahti.
"Ei meidän bändi mitään nimiä ainakaan vielä tarvi, semmosella harrastelijatasolla viel pyöritään." Zelie nyökkäsi. Pieni valkoinen valhe ei varmasti haittaisi ketään, kunhan saisi tuota yhtä miehistä vielä hetken aikaa ihailla.
Juuri sillä hetkellä Zelien kännykkä piippasi tekstiviestin merkiksi. Hän kaivoi puhelimensa esille, ja katsoi keneltä oli saanut viestin. "Äiti" siinä sanottiin. Nopeasti hän lukaisi viestin läpi.
"Sun ei pitäisi olla tuommoinen, sinun hyvääsihän minä ajattelen. Sulla ei ole myöskään mitään oikeutta lyödä luuria korvaan. Se on tosi epäkohteliasta. Kerroin Alexille sun purkauksesta, ja se sanoi että seurakunta on järjestänyt agressionhallintaryhmiä. Niillä on kokous aina lauantaisin kello 17.30. Pitäisikö meidän käydä siellä? Älä ole niin vihainen. T. Äiti" Zelie tuijotti hetken aikaa kännykkänsä ruutua, kirosi kerran, ja työnsi koko paskan laukkuunsa. Agressionhallintaa, niinpä niin. Sitähän hän kaikista eniten tarvitsikin.
"Jos te meinaatte jatkaa treenejänne, saadanko me tulla katsomaan?" Zelie sitten hetken mielijohteesta kysyi, katsoen omasta mielestään pyytävästi Joeytä ja muita bändin jäseniä. Varmaan he soittavat niin äänekkäästi, ettei tekstiviestin merkkiääntä kuulisi.

[baabaa]

"Sääli", Judd kommentoi 'harrastelijabändistä' puhuessa. "Te nimittäin osaatte soittaa. Kuka teistä oikeen laulaa niinku Chuck Berry?" Judd kysyi ja Joey hymyili taas. "Tyttöhän tietää jotain jazzista! Minä se olen joka laulaa. Ja myöskin kitaroin tämän Albien kanssa", Joey sanoi nyökäten vaaleaan nuoreen mieheen Joeyn lähellä. Sinisilmäinen platinablondi kitara pakattuna kitaralaukkuun. "Albert", mies esitteytyi nyökäten tervehdykseksi. "Tuo on meidän basisti Franky (nyökkää Zelien ihastelemaan ruskeahiuksiseen päin), Rubin on meidän rumpali ja sen veli Ishmael uskomaton pianisti", Albie selitti. Taustalla tosiaan seisoskeli kaksi kovin saman näköistä mustaa miestä. Judd oli kuitenkin kiinnostuneempi tästä Arizonan Jimi Hendrixistä.

"Hmm.. Kitara, laulu ja tuo sun ulkonäkö. Onko kukaan sanonu sulle, että oot ihan niinku Jimi Hendrix?" Judd kysyi. "Eipä ole tainnut. Mutta otan tuon kohteliaisuutena", Joey vastasi ja sai - niin ihmeellistä kuin se onkin - Juddin hymyilemään hieman. "Tottakai te voitte tulla katsomaan. Me ei jatketa treenejä ilman teitä", Franky sanoi Zelielle hymyillen ystävällisesti. "Me tullaan. Vai mitä, Zelie?" Judd sanoi kääntyen goottiin päin. Pahis nousi penkiltään. Bändi lähti ovea kohti. Rubin ja Ismael ilmoittivat hakevansa tupakkaa.

Juddin bootsien korot kopisivat hänen kävellessään tunkkaisessa rappukäytävässä. "Kerros?" nuori kysyi lähinnä Joeylta. "Kerros kaksi, miss", Joey vastasi kohteliaasti. "Sano vaan Judd", pahis sanoi katsahtaen ystävällisesti vierelleen kipittänyttä miekkosta.

[jazz]

Kun Joey oli pikaisesti esitellyt muut bändin jäsenet (mukaan lukien Frankyn, ruskeahiuksisen komistuksen), Judd kääntyi rintamasuunta kohti Zelietä, ja kysyi tulisiko hän. Zelie nyökkäsi nopeasti, ja nousi ylös. Hän käveli Joeyn, Juddin, Albertin ja Frankyn perässä kerrostalon tunkkaiseen rappukäytävään.
"Oleksä kotoisin Phoenixistä?" kuului pian Zelien edestä, kun Albert kääntyi ja katsoi tyttöä silmiin ystävällisesti.
"Juu, olen. Itseasiassa mun koti on tässä jonkun matkan päässä", Zelie sanoi, ja riensi platinablondin vierelle, kun he kävelivät pitkin ensimmäisen kerroksen käytävää. Kerrostalo oli sisältä (ihme kyllä) siistimpi kuin ulkoa. Tummanruskeat ovet veivät ihmisten asuntoihin, lattia oli laatoitettu likaisenharmailla laatoilla, ja seinät noudattivat yksinkertaista ideaa; valkoista, valkoista, valkoista. Valoa tuli kattoon kiinnitetyistä kupolilampuista, mutta suurin osa niistä oli pimeänä.
"Minäkin olen syntyperäinen Phoenixiläinen", Albert sanoi, "mutta en ole asunut täällä pitkään aikaan. Olen hieman kierrellyt Arizonaa." Zelie hymyili pienesti.
"Missä kaikkialla olet käynyt?"
"Tucsonissa, Scottsdalessa, hieman kaikkialla. Tuli kumminkin niin kova koti-ikävä, että pakkohan se tänne oli takaisin tulla." Zelie nyökkäsi, ja pysähtyi muiden mukana. Kaiketi he olivat saapuneet miesten treenikämpän ovelle, sillä hän kuuli avainten kilistelyä. Hänen mieleensä tuli kysymys, jonka hän sitten esitti Albertille.
"Minkä kokoinen teidän treenikämppä oikein on?" Hän sai vastauksensa Frankylta, joka ilmoitti sen olevan kaksio. Zelie nyökkäsi jälleen (hänen puhekykynsä tuntui olevan jossain muualla).
Joey sai treenikämpän oven auki, ja he valuivat sisään kotoisaan kaksioon. Kotoisan siitä teki persikanväriset seinät, matalalla roikkuva kattolamppu, ja monet muut pienet seikat, kuten tietynlainen siivottomuus. Zelie seurasi miehiä kaksion laajaan olohuoneeseen. Seinät olivat hieman tummempaa sävyä kuin eteisen seinät. Ikkunan vieressä seisoi punainen sohva, ja kaksi nojatuolia. Piano oli heti oven vasemmanpuoleisessa nurkassa, ja äänentoistojärjestelmät oli viritetty vapaaseen ikkunanurkkaan. Rumpusetti oli ovesta oikealle.
"Menkää te tytöt istumaan tuonne sohvalle", Joey kehotti, ja heilautti kädellään sohvaa. Zelie totteli häntä, ja istahti upottavalle sohvalle. Hän seurasi katseellaan Frankya, joka otti basson sen kantolaukusta, ja laittoi johdot paikoilleen. Ruskeahiuksisesta miehestä hänen katseensa singahti Albertiin, joka istui nojatuolilla, ja siveli kitaran kieliä.

[baabaa]

Judd kyllä kuuli Zelien puheen mutta - niinkuin jo ilmi olikin käynyt - Juddin huomio oli enemmän kiinnittynyt Joeyyn. Avaimien kilistely oli peräisin Joeyn avainten läpi käymisestä. "Paljon avaimia sulla", Judd kommentoi vierestä, "taitaa sulla sittenkin olla noita groupieta melkosesti avaimien määrästä päätellen." Joey naurahti pahiksen kommentille ja toivotti tämän tervetulleeksi 'matalaan majaan'.

Judd piti näkemästään pikku asunnosta. Sopivan sotkuinen, sopivan siisti siltikin, avara olohuone ja kotoisa nukkainen sohva. Hetkeä myöhemmin pahis jo istahti itse tuolle kolmen hengen sohvalle. Olohuoneesta johti ovi suoraan pieneen keittokomeroon. Sieltä Joey haki lasin vettä ja istahti matalahkolle, puiselle sohvapöydälle, joka oli siis sohvan edessä nimensä mukaisesti. Juddin katse siirtyi Albiesta Joeyyn. "Joko me alotetaan", Franky kysyi taustalta. Joey naurahti. "Hei hei heiii, mitä vielä. Jos et jätkä huomannut niin meidän rumpali ja pianisti on vielä saapumatta", Joey sanoi Frankyyn päin päätänsä kääntäen. Tämän jälkeen hän alkoi puhua tytöille. "Rubin ja Ismael on mun serkkuja. Alunperin bändissä oltiin vaan me kolme - Rubin, Ismael ja minä. Mutta kun basistia tarvittiin niin mukaan tarttui toi Franky ja sen mukana Albie. Ishmael - se on siis se isoveli, hiljanen veikko - vastusti sekaväristä bändiä", Joey selitti ja nousi tässä välissä viemään lasiaan takaisin keittiöön. Selitys jatkui silti miekkosen samalla kävellessä, "mutta katos enemmistö päätti. Ja nyt meillä on nuo kaksi muutakin. Onneksi. Nyt meillä on moninaisempi saundi", hän huuteli keittokomerosta ja palasi sitten taas tyttöjen luo.

Tällä kertaa Joey jäi seisomaan pöydän taakse. Judd nosti jalkansa pöydälle ja risti ne. Joey naurahti. "Onko teillä mitään toiveita biisin suhteen?" hän kysyi. Judd katsahti Zelietä, jos tällä olisi jotain mitä ehdottaa. "Niin no.. Jimin Woodoo Chile on mukava vaan riffit luultavasti semmosta sekasotkua, että pystyykö herrat siihen?" Judd sitten sanoi Joeyyn katsoen. Pahis oli huomannut jo ensisilmäyksellä, kuinka elämäniloinen nuori mies oli. Aina nauramassa ja hymyilemässä. "Sen voi soittaa helpommin", Albie sanoi taustalta ja Joey nyökkäsi. "Aivan niin. Nyt vaan kulutetaan tässä kymmenisen minuuttia, että veljekset ehtii paikalle."

[jazz]

((Anteeksi, hieman kesti.))
Zelie kuunteli Joeyn kertomusta bändin synnystä kiinnostuneena. Kun mies oli saanut tarinansa loppuun, hän kääntyi ja vei lasinsa keittiöön. Pian hän palasi, ja jäi seisomaan pöydän taakse.
"Onko teillä mitään toiveita biisin suhteen?" Judd käänsi katseensa Zelieen, joka kohautti olkiaan. Ei hän osannut kappaleita nimetä, hän vain kuunteli niitä.
"Niin no.. Jimin Woodoo Chile on mukava vaan riffit luultavasti semmosta sekasotkua, että pystyykö herrat siihen?" Judd tokaisi katsoen Joeyta. Albert sanoi oman kommenttinsa heidän takaansa, ja kirvoitti Joeysta nyökkäyksen.
"Aivan niin. Nyt vaan kulutetaan tässä kymmenisen minuuttia, että veljekset ehtii paikalle", Joey sitten sanoi ja kiersi pöydän istahtaen sohvalla tyttöjen viereen. Zelie katseli Albertia, joka katsoi takaisin. Hetkeksi aikaa kaikki hiljenivät.
Franky alkoi näppäillä bassoaan hitaasti.
"Minne ne sitä tupakkaa meni ostaan? Phoenixin toiselle puolen?" Franky sitten totesi, luultavasti yrittäen keventää tunnelmaa.
"Ei aivan, mut myyjää piti oottaa", kuului ovensuusta. Rubin ja Ismael astuivat sisään, ja menivät soittimiensa luo. Rubin asettui rumpujen taa, pyöritteli kapuloita kädessään ja testasi bassorumpua. Ismeal istahti pianon taakse, ja kohotti katseensa sohvan lähistöllä istuvaan porukkaan.
"No?" hän murahti. Zelie paransi asentoaan sohvalla.
"Aloitetaan", Rubin totesi ja paukautti virveliä ja bassorumpua.
"Mikä kappale?" Ismael sitten kysyi pianon takaa.
((Onpa tönkköä... |))

[baabaa]

Hetken hiljaisuus ei ehtinyt vaivata Juddia. Nuori oli tottunut myös hiljaisuuteen. Tosin samalla tavoin myöskin helvetinmoiseen meteliin, kun nuoret bilettivät huumepäissään tai huutelivat rautatieasemilla toisille jengeillä, tappelivat.. Viimeiseksi mainittua oli tapahtunut etenkin Glawgow'ssa. Aberdeenissa he olivat olleet vain muutama ystävä, pieni osa muita pieniä porukoita. Mutta Glasgow'ssa Judd oli ollut jenginuori. Hakannut ihmisiä enemmän sen vuoden aikana, kuin koko aikaisemmassa elämässään. Tappeluita Judd ei kaivannut ollenkaan. Skotlantia sitäkin enemmän. Aberdeeniä, Hussainia.. Ja mitä hän juuri siinä teki ; oli hyvää vauhtia ihastumassa tähän Joey nimiseen muusikkoon.

Juddin katse seurasi nyt pianon luokse kävelevää Ishmaelia. Jokin tuossa hiljaisessa kaverissa viehätti Juddia. Ei samalla tavoin, kuin Joey viehätty. Ishmael vaikutti ennemminkin mystiseltä, jurolta, viisaalta. Vaikka eihän Joeykaan varmasti tyhmä ollut. Ishaelin sitten kysyessä kappaletta ehti Judd vastata ensimmäisenä, vaikka normaalisti nuori olisi jättänyt vapaaehtoisen vastailemisen väliin, jos muutkin vastauksen tiesivät ja kykenivät sen kertomaan. "Woodoo Chile by Hendrix", Judd sanoi Ishmaeliin katsoen. Bändi silmin nähden kummastui Ishmaelin noin vain vastatessa tälle tuntemattomalle tytölle. "Yritätkö sä saada tosta Joeystä sulle oman Hendrixin?" pianisti kysyi jurosti. Judd ei viitsinyt vastata. Muutaman sekunnin päästä Ishmael sitten hymähti Juddille nopeasti, ikäänkuin anteeksi pyytävästi, ja sanoi, että aloittaa voi. Rubin iski kolmesti rumpukapuloitaan yhteen, minkä jälkeen soitto lähti.

Judd nautti live orkesteristaan ja tunsi kovaa halua olla heidän managerinsa. Hetken Judd jopa kuvitteli olevansa. Pahis kääntyi Zelieen päin ja virnisti. "Nää soittaa hyvin", likka sanoi tarpeeksi kovaa, että sana kuului mutta tarpeeksi hiljaa, että bändi ei kuullut. "Harmi, että tää taitaa jäädä laitimmaiseksi kerraksi, kun näitä poikia näkee. Hienoa sakkia", Judd vielä lisäsi kunnioittavasti. Likka katsoi ensin pianoa sydämensä pohjasta, tunteella soittelevaa Ishmaelia. Sitten katse siirtyi laulavaan Joeyyn ja tämän kitaralla vilisteleviin sormiin.

[jazz]

Zelie hymyili sisäisesti Ishmaelin Juddille suunnatulle kysymykselle. Tyttö ei kumminkaan vastannut (mitäpä siihen oikeastaan olisikaan voinut sanoa), joten Ishmael hymähti, ja koko bändi aloitti Hendrixin kappaleen Woodoo Chile.
Zelien silmät kiinnittyivät Frankyn näppäriin sormiin, ja keskittyneeseen ilmeeseen. Basson tummat äänet kuuluivat gootin korviin muun musiikin yli.
"Nää soittaa hyvin. Harmi, että tää taitaa jäädä laitimmaiseksi kerraksi, kun näitä poikia näkee. Hienoa sakkia", Judd sitten sanoi tarpeeksi kuuluvasti Zelielle, joka nyökkäsi.
"On nää kyllä. Pitäis niiden pidemmälle päästä ku pieneen kaksioon Jumalan selän taa", Zelie vastasi katsoen samalla Frankyn näppäilyä.
"Mutta ku se on enää rahasta kiinni", hän sitten jatkoi. Ja niinhän se oikeastaan oli. Kun oli tarpeeksi rahaa päästä pinnalle, siitä ylöspäin kohoaminen kävi huomattavasti kivuttomammin.

[baabaa]

(( Pikkunen vinkki nuihin peleihin. Muistan kyllä, mitä Judd on aina milloinkin sanonut, joten kaikkia nuiden repliikkejä ei tarvitse sisällyttää uudelleen sun viestiin ;> Voi vaikka sanoa, että 'Zelie vastasi Juddin kommenttiin siitä ja siitä asiasta' tai vastaavaa. Vinkkinä vaan :> Niin ja koska Billien pitäis jotenkin tutustua Juddiin niin tuon nyt toisen pahislikkani tähän peliin. Zelie sitten vois myös tunnistaa Billien heti, koska likka on asunu aina Phoenixissä (ghetossa) ja on kulmakunnan pahin pahis. Ja huomasin kyllä – tästä tuli vitunmoinen romaani - -’ ))

'Oma Hendrix tosiaan vois olla kiva lisä tähän elämään', Judd ehti hetken jo miettiä. Tämän jälkeen hän kuunteli, mitä Zeliellä oli sanottavanaan. Judd kehtasi olla hieman eri mieltä. "Toki rahastakin. Mutta enemmän tässä tarvittas jotain kykyjenetsijää, joka osais katsoa sen läpi, että tää on sekavärinen bändi", Judd selitti ja jatkoi: "Lisäksi.. Phoenix on väärä paikka jazzille. Maisemaa vois vaihtaa. Niinku esim Chicagoon. Tai Kaliforniaan. Ei sinänsä, että siellä olis tarvetta jazzille, Kaliforniassa. Siellä vaan majailee parhaat taidot ja samalla kans aktiivisimmat kykybongaajat. Mutta bändi on sekavärinen, joten turha odotella ihmeitä. Mustat ei pidä valkoisista jazzaajista ainakaan liikaa, eikä valkoiset amerikkalaiset kuuntele mustien musiikkia paitsi ehkä klassikkoja ja räppiä. Tuhoon tuomittua touhua tämä - musta tuntuu ainakin." Harvoimpa Judd heittäytyi niin pitkää puheenvuoroa pitämään. Monta lausetta kerralla ja vieläpä tuolle kovin tuntemattomalle goottitytölle, jolla oli kovin outo nimi Juddin korvaan. Tosin Emin oma kutsumanimi olikin itse asiassa paljon useammin pojan, kuin tytön nimi. Mutta mitäpä tuosta.

Judd myönsi jopa itselleen tietävänsä jonkin verran musiikista. Jazzista, bluesista ja bändien menestymismahdollisuuksista. Tällä bändillä ne eivät olleet kovin suotuisat. Niin, joskus Judd oli miettinyt rupeavansa manageriksi mutta Aberdeenistä ei turhan montaa kunnon bändiä löytynyt. Lähinnä meriveikkoja laulamassa sataman pubeissa karaokea. Judd tarkkaili Joeyn sormia ja hymyili itsekseen - melkeimpä näkymättömästi kuitenkin. "Joey soittaa hyvin", Judd sanoi Zelielle, joka tuntui katsovan jotain muuta. Frankyn basson näppäily näytti olevan Zeliestä kiinnostavampaa katsottavaa, mikä sai Juddin hieman vihaiseksi. Basson soittoon tarvittiin puolet vähemmän taitoa, kuin kitaran. Hetkessä Judd kuitenkin unohti asian. Eihän hänen asiansa kuitenkaan ollut välittää muiden ajatuksesta. 'Well, whatever, nevermind.'

Woodoo Chile läheni loppuaan, kun yhtäkkiä joku paukutti ovea astetta kovempaa. Joey reagoi ensimmäisenä bändin jäsenistä. Judd oli kummissaan, soitto loppui kesken. "Joeyyyy! Mitä nyt?" Rubin ehti kysymään. "Sori jätkät, mä tota unohdin, että Billie on tulossa. Sen piti ostaa, kröhöm, tiiätte kyllä", Joey vastasi ja katsoi sitten tyttöjä sohvalla. "Öö kuule.. Jos te odotatte keittokomerossa?" Joey aneli ja muu bändi katsoi tappavasti laulajaa (vain Ishmael katsoi neutraalisti pianoaan). Bändi ei kaiketi pitänyt Joeyn harrastamasta nappikaupasta. Judd katsoi nyt silmiin solistia ja hymähti. "Kuule, mä tiedän mitä 'kröhöm' tässä yhteydessä tarkoittaa. Enkä mä ole vasikka. Mä voin ainakin oottaa tässä." Juddin puhe oli sen verran vakuuttavaa, että Joey nyökkäsi ja lähti harppomaan kohti ovea, jota nyt jyskytettiin vielä kovempaa. "Odota, helvetti!" Joey huudahti.

Eteiseen astui sisään vihaisen näköinen nuori nainen päällään farkut ja aukinainen takki (takki näkyy Billien sivulla). Takin alla näytti olevan valkoinen paita, hieman väljä ja kaula-aukko melko näyttävä. "Et VITTU voinut yhtään enempää ootatuttaa. Sun piti tulla rappuun vartin yli ja kello on nyt puoli", tuo Billie ärjyi ja katsoi Joeya silmät kiiluen. "No Billie hei, monelta sä itse olit rapussa?" Joey uskalsi kysäistä. "No 25 yli mutta mitä väliä! Sä et ollut edes silloin", Billie puheli vittuntuneesta ja saapui sitten Joeyn kanssa olohuoneeseen. Likalta pääsi voimasana ja vittuuntunut huokaisi. "Jaa jaa, sitten sulla on täällä kylässä koko vitun pohjois Phoenix! Ja ketä noikin likat on?" Billie kysyi Joeyltä ja katsoi sitten erittäin vihaisesti tyttöjä. Siinä vaiheessa Judd avasi suunsa - hänen Hedrixille ei noin paljoa kerralla vittuiltu. "Vittuakos sä huolehdit? Vai luuletko, että bändi tai muutama tytönhupakko ilmiantaa tollasella metelillä saapuvan puolihullun?" Judd ei olisi ehkä puhunut Billiestä noin, jos olisi ennalta likan tiennyt. Mutta eihän Aberdeenin smaragdi ollut vielä päivääkään ehtinyt koulussaan olla. Ja hänen yllätyksekseen Billie piti Juddin tyylistä - pukeutua, pitää jalkoja pöydällä, puhua suoraan. ”Nätit bootsit”, Billie totesi Juddille ja virnisti. Gootin Billie tunnisti Zelie Joksikin. Pahis nyökkäsi gootille tervehdykseksi. Normaalisti hän ei tehnyt sitä ikinä mutta tämä taisikin olla erikoisempi tapaaminen.